Leffa-arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

The Wolf of Wall Street on Martin Scorsesen ohjaama elokuva, joka perustuu Jordan Belfortin samannimisiin muistelmiin. Kyseessä on siis tositapahtumiin perustuva elokuva, mutta itse ainakin suhtaudun varauksellisesti elokuvan absoluuttiseen faktuaalisuuteen. Toisaalta totuus on lähes aina tarua ihmeellisempää, joten miksipä eivät elokuvan kohtaukset olisi voineet tapahtua. Osa elokuvan jutuista on absurdiudessaan melkein samaa tasoa Led Zeppelinin surkuhupaisan haiepisodin kanssa (kiinnostuneet Googlen ääreen), joten kenties Jordanin muistelmissa on käytetty paksua sivellintä kohdassa jos toisessakin. Elokuva on melkein kolmetuntinen eepos, jossa Leonardo DiCaprion esittämä Jordan näyttää että rahalla saa ja pollella pääsee. Elokuvan pituus ja sen sisältö heijastavat kenties samaa mentaliteettia: överiä tykitystä alusta loppuun saakka, joten onhan elokuvankin oltava överipitkä. Toisin sanottuna puolisen tuntia ennen elokuvan loppumista olisin mielelläni päättänyt katselukokemukseni, mutta ei leffa mitenkään tuskastuttavan pitkäksi päässyt käymään. Siitä piti huolen elokuvan erinomaisesti toimiva mustanpuhuva huumori, sekä esimerkillisen hienosti suunniteltu ja toteutettu visuaalinen ilme.

Elokuva alkaa tehokkaalla kohtauksella, jossa kääpiöitä lentää ja heti ensiminuuteista voi aistia, että elokuvakokemuksesta on tulossa visuaalisesti viihdyttävä. Tämän elokuvan pääsisältöön johdattelevan kohtauksen jälkeen siirrytään kronologisempaan kerrontamalliin, joka aloitetaan ajasta jolloin Jordan oli vielä tavallinen tusinameklari Wall Streetilla. Hän on saanut uuden työn arvostetussa Wall Streetin sijoitusyhtiössä ja saakin pomoltaan (Matthew McConaughey) neuvoja oikeaoppiseen seksin- ja päihteidentäytteiseen pörssimeklarin elämään. Jordanin epäonneksi pian uuden työn saatuaan Wall Streetillä koittaa musta maanantai, ja häneltä lähtee työ alta. Hän joutuu meklareiden hierarkiassa aivan pohjalle: myymään penniosakkeita. Matkalla kohti rikkauksia Jordan nappaa vierelleen uskollisen sidekickin, Donnie Azoffin (Jonah Hill) sekä muutamia ystäviään, joiden kanssa he perustavat sijoittajien korvaan vakuuttavalta kuulostavan Stratton Oakmont yhtiön. Firman lähtökohtana on halpojen osakkeiden hehkuttaminen sijoittajille, jotka hyväuskoisuuttaan ostavat ne kovaan hintaan ja tällä kaavalla Stratton Oakmont iskeekin kultasuoneen. Jordanista julkaistaan artikkeli Forbes-lehdessä, pian jokainen bisnesmaailman nousukas pyrkii töihin hänen firmaansa ja menestystarina on valmis kirjoitettavaksi. Menestystä seuraavat luonnollisesti nonstop-kreisibailut, joissa viina virtaa, paljasta pintaa riittää ja jo edellä mainittuja kääpiöitä lentelee, marssibändit valtaavat toimiston ja quaaludeja popsitaan kuin karkkeja. Kuten monilla nousukiidossa olevilla on tapana tehdä, myös Jordan menettää suhteellisuudentajunsa ja lopulta päihteidenkäyttö, hurvittelu ja valtion tahojen mielenkiinto Stratton Oakmontin touhujen laillisuutta kohtaan saa Jordanin korttitalon romahtamaan.

The Wolf of Wall Street on visuaalisesti yksi elokuvahistorian näyttävimpiä teoksia. Vuosi vuodelta paraneva kuvaustekniikka mahdollistaa entistä monipuolisempaa kameratyöskentelyä ja se näkyy elokuvassa. Leffassa on useita kohtauksia, joissa silmä lepää: esimerkkinä kohtaus jossa Jordan lähipiireineen pelaa biljardia Miamin huvilallaan ja Donnie quaalude-pärinöissään ryhtyy selittämään hidastetusti hölynpölyä Jordanin korvaan. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Donnieta esittävä Jonah Hill kuuluu itselleni kategoriaan näyttelijät joiden suosiota en ymmärrä ja suurin osa hänen rooleistaan on tähän mennessä onnistunut vain ärsyttämään. The Wolf of Wall Streetissa Jonah Hill tekee mielestäni harvinaisen neutraalin roolisuorituksen ja kaipa tämän voisi hänen tapauksessaan laskea ansioksi. Muutenkin näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen varmaa laatutyötä. Pitkän vastustuksen jälkeen olen myöntänyt itselleni, että DiCaprio on varsin kelpo näyttelijä mutta silti ymmärrän sen ettei häntä vielä ole palkittu Oscarilla. The Wolf of Wall Streetissa hän tekee roolisuorituksen, jossa ei ole mielestäni parannettavaa suuntaan eikä toiseen, mutta silti siitä jää puuttumaan se jokin: se mystinen x-faktori jonka pohjalta Oscar-palkinnotkin vuosi toisensa jälkeen jaetaan. Erityismaininta varsin pienessä, mutta silti edukseen erottuvassa roolissa olevalle Matthew McConaugheylle, jonka kokkelia imuroiva ad/hd-meklarihahmo toimii mielestäni loistavana kontrastina DiCaprion "sen jonkin" puuttumiselle. Kohtauksessa jossa parivaljakko keskustelee ruokailun yhteydessä McConaughey vie lähes kaiken huomion.

Kokonaisuudessaan The Wolf of Wall Street on varsin toimiva elokuva. Sen draaman kaari toimii, vaikka onkin tuhansia kertoja käytetty. Elokuvan musta huumori toimi ainakin itselleni hyvin ja viihteenä elokuvaa voi varauksetta suositella muille paitsi tiukkapipoisille. Elokuvassa nimittäin on todella paljon paljasta pintaa, ja se esimerkiksi rikkoi maailmanennätyksen "fuck" sanan käytöstä elokuvassa 506 käyttökerrallaan. The Wolf of Wall Street on audiovisuaalista viihdettä parhaimmillaan, mutta kärsii mielestäni tietyllä tapaa liiasta yrittämisestä. Elokuvassa on liikaa glamouria, liikaa paljasta pintaa, liikaa päihteitä ja se on hitusen liian pitkä. Se mitä The Wolf of Wall Streetista puuttuu on syvyys. Melkein kolmen tunnin mittaisessa elokuvassa henkilöhahmoihin olisi paremmalla tarinankerronnalla ja hahmoihin, sekä heidän väliseen vuorovaikutukseensa enemmän keskittymällä saatu syvyyttä, joka olisi tehnyt myös heille tapahtuvista draamankäänteistä vieläkin dramaattisempia. Kenties elokuvan pinnallisuuskin on tarkoituksenmukainen kuvaus bisnesmaailman pintaliitomaailmasta?

Plussat

+ Visuaalisesti todella viihdyttävä

+ Musta huumori toimii ja elokuvan viihdearvo on eittämättä todella korkea

+ Elokuva tempaa mukaansa ja monet kohtaukset ovat klassikkoainesta

Miinukset

- Liikaa kaikkea, myös pituutta

- Pituudesta huolimatta henkilöhahmoista ja kerronnasta jää puuttumaan tietty syvyys

- Jonah Hill, miksi oi miksi? (vaikkakin harvinaisen neutraali roolisuoritus)

9/10

Leffa-arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 Years a Slave on Solomon Northupin vuonna 1853 ilmestyneeseen omaelämänkertaan perustuva elokuva. Suhtaudun aina erityisellä mielenkiinnolla elokuviin, jotka perustuvat tositapahtumiin sillä historiasta kiinnostuneena koen keksittyjä tarinoita merkityksellisemmiksi asiat jotka ovat faktuaalisia. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltoihin 1840-luvulle jolloin vapaat tummaihoiset olivat vielä suhteellisen harvinainen näky. Orjia oltiin alettu vapauttaa ja Yhdysvaltojen pohjoisissa osavaltioissa vapaa tummaihoinen ei ollut tavaton näky. He kuitenkin aiheuttivat vielä vihaa ja katkeruutta monien valkoisten keskuudessa, jotka eivät olisi halunneet asioiden muuttuvan. Solomon (Chiwetel Ejiofor) kutsutaan esiintymään kiertävän sirkuksen viulistina, mutta ryhmän ollessa Washingtonissa hänet huumataan ja päätetään myydä orjuuteen etelävaltioihin. Tästä alkaa hänen 12 vuotta kestänyt koettelemuksensa, jonka päätyttyä hän toimi merkittävänä orjuuden vastaisen liikkeen edustajana.

Elokuva käsittelee mielestäni mielenkiintoista ja suhteellisen vähän Yhdysvaltojen elokuvateollisuudessa käsiteltyä aihetta. Orjuus on yhdysvaltalaisille ymmärrettävästi vieläkin arka paikka ja tästä syystä 12 Years a Slavea voikin pitää poikkeuksellisen rohkeana elokuvana. Se on varsin realistinen ja suora kuvaus orjuudesta ja orjien oloista ja mielestäni tämä onkin ainut oikea tapa käsitellä tuon ajan julmuuksia. Elokuva ei kerää katsojan säälipisteitä liiallisella tunteilulla vaan orjien kohtelua kuvataan faktuaaliseen ja toteavaan sävyyn, esimerkiksi orjien myyntitilanne esitetään mielestäni uskottavasti ja objektiivisesti.

Plantaasien omistajat ovat julmia ja näennäisen sieluttomia olentoja, joiden paksuun pääkoppaan ei mahdu ajatus siitä että heidän tummaihoiset veljensä olisivat samanarvoisia kuin he itse. Tummaihoiset taas ovat tilallisten mielestä eläimen tasolla; karjaa ja työjuhtia, joita voidaan kohdella sen mukaisesti. Poikkeuksiakin plantaasin omistajien joukosta toki löytyy, esimerkiksi William Ford (Benedict Cumberbatch) joka kohtelee orjiaan suhteellisen inhimillisesti. Edes hänelle ei tule kuitenkaan mieleen kyseenalaistaa orjuuden konseptia ja kun Solomon ajautuu riitoihin Fordin tutun, puuseppä John Tibeatsin (Paul Dano) kanssa, joutuu Ford myymään Solomonin eteenpäin. Hänen uusi omistajansa Edwin Epps (Michael Fassbender) on toisesta ääripäästä omistajia ja kurittaa orjiaan huvin vuoksi. Juuri hänen ja Solomonin välisen suhteen avulla elokuvassa onnistutaankin luomaan kaikista tehokkain kontrasti orjuuttajien järjettömyyden ja orjien loppumattoman nöyryyden ja kärsivällisyyden välille.

Elokuvassa käsitellään molempien osapuolien, sekä orjien että orjuuttajien, perspektiiviä hyvin, sillä Eppsin hahmollekin luodaan syvyyttä osoittamalla hänen suhteensa orjatyttö Patseyyn. Epps käy vaimoltaan salaa Patseyn luona, ja täten vaikka hän näennäisesti halveksuu ja inhoaa tummia, kokee hän samanaikaisesti ainakin jonkinasteista viehätystä heitä kohtaan. Orjuuttajien inhimillisempää puolta kuvastaa myös entinen orjien esimies, nykyinen valkoinen peltotyöntekijä (Garrett Dillahunt), joka kertoo Solomonille, että kaikki orjuuttajatkin kokevat tunnontuskia työstään. Osa oikeuttaa tekonsa esimerkiksi alentamalla tummat mielessään eläinten tasolle, mutta monet hukuttavat syyllisyytensä esimerkiksi viinaan.

Kokonaisuudessaan 12 Years a Slave on vakuuttava kuvaus orjuudenaikaisesta Amerikasta. Elokuva käsittelee varsin arkaa aihetta, mutta onnistuu tekemään sen sortumatta liialliseen dramatisointiin tai yleisön tunteisiin vetoamiseen. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan huippuluokkaa ja elokuva onnistuu pitämään katsojan otteessaan alusta loppuun asti. Kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista.

Plussat

+ Realistinen kuvaus ilman tunteisiin vetoamista

+ Tositapahtumiin perustuva juoni historiallisesti mielenkiintoisesta aiheesta

+ Huippuluokan näyttelijäsuoritukset

Miinukset

- Ajoittainen katsojan aliarviointi moraalisten vääryyksien osoittamisessa (esimerkiksi Patseyn saippuaepisodissa)

- Synkän aiheensa vuoksi ei varsinaisesti hyvänmielen leffa eli ei sovi katsottavaksi missä tahansa tilanteessa

- Brad Pittin rooli elokuvan ainoana hyväntahtoisena valkoihoisena. Pitt toimi myös elokuvan tuottajana, sattumaako?

9/10

Leffa-arvostelu: The Toxic Avenger (1984)

Vuonna 1984 ilmestynyt The Toxic Avenger on saavuttanut laajan kulttisuosion. Se on yksi suosituimmista Troma Entertainmentin elokuvista ja Toxic Avenger hahmon ympärille kehittyikin aikanaan poikkeuksellisen paljon merchandisea ottaen huomioon sen, että kyseessä on niin sanottu B-luokan eli pienen budjetin elokuva. Katsoin elokuvan ilman sen kummempia ennakkokäsityksiä elokuvan sisällöstä ja kenties kyseessä onkin filmi johon olisi niin sanotusti pitänyt kasvaa sisään jo monta vuotta sitten. Ymmärrän leffan legendaarisuusaspektin katsojalle, joka on nähnyt elokuvan pienenä, kenties leikkinyt The Toxic Avenger -leluilla tai lukenut franchisen ympärille luotua sarjakuvaa. Kolmekymmentä vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen elokuvan loistavuutta on kuitenkin mielestäni hieman hankalaa tavoittaa.

The Toxic Avengerille voi antaa pisteet toimivasta joskin varsin yksinkertaisesta juonestaan sekä selkeästä hahmoasettelusta. Harvan elokuvan pahikset ovat yhtä selkeästi pahoja kuin The Toxic Avengerissa, jossa he esimerkiksi ajelevat vähemmistön edustajien ja lapsien päälle autolla vain saadakseen pisteitä kehittämässään ajantappopelissä. Itse elokuvan päähenkilö muuntautuu onnettomuuden myötä hontelosta ja hidasälyisestä fitnesskeskuksen siivoajasta hidasälyiseksi möykyksi, joka moppiaan heilutellen lakaisee Tromavillen katuja pahiksista. Suuremman hyvän nimessä pahisten tappaminen on ilmeisestikin sallittua ja lööppi toisensa perään toitottaa monsterimiehen sankaruutta.

Myös elokuvan taistelukohtaukset ovat harvinaisen laadukasta katseltavaa B-luokan elokuvaksi. Niihin on selvästi panostettu ja koreografiat ovatkin parempaa tasoa kuin monissa tusina-actionpläjäyksissä. Siihenpä The Toxic Avengerin meriitit mielestäni aika lailla kuitenkin jäävät ja kritiikkiä on pakko esittää esimerkiksi elokuvan luokattoman huonoista näyttelijäsuorituksista. B-luokan elokuville kenties tyypilliseen tapaan suurin osa roolisuorituksista vedetään totaalisen yli ja Tromavillen koko väestö vaikuttaa pehmustettuja huoneita tarjoavasta lepokodista karanneilta vajokeilta naamanvääntelyine ja eleineen. Huumoriarvoahan tämä toki elokuvaan tuo ja varmasti hahmot luokattoman huonoine puujalkavitseineen uppoavat monille B-luokan leffojen tyylistä erityisen paljon tykkääville.

Mielestäni The Toxic Avenger tasapainoilee koko ajan hiuksenhienolla niin-huonoa-että-se-on-jo-hyvää vaiko pelkästään-huonoa -rajalla. Elokuvalla on hetkensä ja olen katsonut lukemattoman monta "komediaa", joita katsoessani en ole nauranut kertaakaan. The Toxic Avengeria katsoessani nauroin ääneen useaan otteeseen ja se on konkreettisin onnistuneen komedian merkki. Komiikka on mielestäni vaikein taiteen lajeista ja harmillisen usein reaktioni leffan huumoriin vaihteli kuitenkin myötähäpeän, hämmennyksen ja eiii-itsekin-keksisin-hauskemman-jutun tuntemusten välillä. Lisäkritiikkiä aiheuttaa ainakin katsomassani leikkaamattomassa versiossa elokuvan montaasikohtaukset, joita oli useita. Ne eivät mielestäni sovi elokuvan kokonaisuuteen vaan tuntuvat irrallisilta osilta, jotka lisäämällä leffaa on saatu venytettyä kymmenisen minuuttia lisää.

Kaiken kaikkiaan elokuva on kulttisuosionsa ansainnut ja ymmärrän kyllä miksi monet siitä pitävät. Pelkästään elokuvallisilta ansioiltaan leffaa ei voi kuitenkaan vakavalla naamalla mestariteokseksi nimittää.

Plussat

+ Yksinkertaiset hahmot ja juoni tekevät elokuvasta helppoa seurattavaa ja siksi kevyttä viihdettä

+ Taistelukohtausten koreografiat ovat varsin toimivia

+ Elokuvan tahallisen huono huumori uppoaa ajoittain

Miinukset

- Luokattoman huonoja näyttelijäsuorituksia

- Montaasikohtaukset jotka eivät tuo mitään lisäarvoa vaan vaikuttavat elokuvan pakolliselta pidentämiseltä

- Elokuvan tahallisen huono huumori on valitettavan usein kirjaimellisesti huonoa huumoria

5/10

Alkusanat

Mietiskelin pitkään aihetta blogille sillä tykkään ilmaista itseäni, muun muassa kirjoittamalla. En itse lueskele blogeja juuri ollenkaan, mutta nykypäivänähän löytyy blogeja lähes kaikesta. On olemassa meikki-, muoti-, ruuanlaitto-, treeni-, matkailu- sekä tietysti bloggaajan omaa elämää käsitteleviä blogeja näin niinkuin muutamia mainitakseni. Arkinen elämäni ei kuitenkaan sisällä mitään superjännittävää, joten blogi omasta elämästäni olisi aikamoisen puuduttavaa luettavaa. Koen muutenkin hieman absurdina sen, että haluaisin jakaa oman elämäni julkisesti muiden kanssa. Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia joten en tuomitse ihmisiä jotka näin tekevät. Vaikka en omaa elämääni haluakaan kaiken kansan nähtäväksi, niin mielipiteitäni olen aina toitottanut mielelläni kaikille, jotka kuuloetäisyydelle ovat sattuneet.

Näinpä syntyi luontevasti päätös blogista jossa pääsen möykkäämään omia mielipiteitäni erinäisistä asioista internetin ehtymättömiin syövereihin. Mietin teemaa jonka ympärille arviointiblogini rakentaisin, mutta koska olen kaikkiruokainen populaariviihteen, ja sen kulutuksen suhteen, en osannut päättää musiikki-, leffa-, peli- tai kirjablogin väliltä. Niinpä päädyin laiskan ihmisen ratkaisuun ja päätin luoda blogin jossa tulen julkaisemaan kaikkea edellämainittua, ja todennäköisesti paljon muutakin.

Blogini tulee siis sisältämään mielipiteitä/arviointeja/arvosteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä, riippuen siitä mitä milloinkin mieleni tekee arvioida. Suattaapa blogi joskus sisältää yleistä avautumista myös kaikesta muustakin, jos sille päälle satun. Arvostelutekstien yleisilmeestä sen verran, että vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä tai kuinka huono teos tahansa, listaan siitä kolme plussaa ja kolme miinusta. Tämä mentaliteetti perustuu siihen, että uskon kaiken sisältävän aina vähintään kolme hyvää, mutta myös ainakin kolme huomauttamisen arvoista asiaa.

Vaikka pyrin pitämään tekstini yleiskielellisenä loppukaneettina mainittakoon, että savolaisuuteni vapauttaa minut vastuusta ja näin vastuu jääköön blogin lukijalle. Jos joku mielensä pahoittaa blogissani ilmaistuista mielipiteistä niin muistakoon tällöin sanonnan: "Mielipiteet ovat kuin persereikiä, meillä jokaisella on sellainen." - Joku viisas joskus jossain. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja omani ovat vain yksi 7224633020 (and counting...) joukossa.

Nautinnollisia lukuhetkiä!